DON PIPER ON PAPPI.

 HÄN KUOLI AUTO-ONNETTOMUUDESSA 1989.TÄNÄÄN HÄN ELÄÄ JA TYÖSKENTELEE BAPTISTIKIRKOSSA TEXASISSA.

VIETETTYÄNSÄ 90 MINUUTTIA TAIVAASSA.

 

Kotimatkalla kirkkokuntansa pappienkokouksesta Don Piperin Ford Escort tuhoutui täysin rekan vyöryessä hänen autonsa päälle.

Ambulanssihenkilökunta totesi Piperin kuolleen välittömästi onnettomuushetkellä.  Häntä ei yritettykään elvyttää.

Yhdeksänkymmentä minuuttia onnettomuuden jälkeen paikalle ajoi  baptistipastori Dick Onerecker. 

Tämä pysähtyi tarkistaakseen tarvitaanko hänen apuansa. Vaikka ambulanssihenkilökunta asiantuntemuksellansa todisti Escortia ajaneen henkilön kuolleen, Onerecker tiedosti Jumalan kehottavan häntä työntymään autonromun takaistuimelle rukoillakseen uhrin puolesta.

Hän laski kätensä etuistuimella olevan kuljettajan päälle todeten, ettei elonmerkkejä ole. Silti Onerecker ei voinut jättää onnettomuusautoa eikä irrottaa kättänsä kuolleen päältä.

 

Hän aloitti laulun Jeesuksesta, ystävästä, jonka kaltaista ei ole toista.  Laulu alkoi soolona – mutta viimeinen säkeistö laulettiin duettona. Kuollut Don Piper oli palannut eloon ja yhtyi lauluun!

 

Palattuansa eloon Don Piper joutui sopeutumaan vuosien kipuun ja tuskaan.

Hänet leikattiin 34 kertaa.  Hänen taivaskokemuksensa on antanut hänelle elämänvoimaa.

 

 

Kirja avaa lukijalle erityisen anteliaan käsityksen Jumalan ja näkymättömän maailman todellisuuksista. Kirja rohkaisee koetuksissa ja kärsimyksissä olevia.  Kirja lohduttaa niitä, jotka ovat luovuttaneet rakkaitansa rajan taakse.

Loppusanana suomalaisen KALEVI HELIMÄEN taivaskokemus.

 

 

Tässä on yksi mielenkiintoisimmista osista kirjasta:

 

 

90 MINUUTTIA TAIVAASSA

 

OLEN TAIVAASSA

 

* Ja pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ”kuinka peljättävä onkaan tämä paikka! Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.” (1. MOOSEKSEN KIRJA 28:17)*

 

Kuollessani en leijaillut läpi pitkän pimeän tunnelin. Minulla ei ollut mitään katoamisen tai takaisin tulemisen tunnetta. En hetkeäkään tuntenut, että ruumistani olisi kuljetettu valoon. En kuullut ääniä, jotka olisivat kutsuneet minua, tai ylipäänsä mitään muutakaan. Samanaikaisesti kuin mielessäni häivähti kuva sillasta ja sateesta, käsittämätön kirkas valo ympäröi minut; sitä kirkkautta on mahdoton sanoin kuvata. Ei muuta, vain se.

Seuraavaksi tiedostin seisovani taivaassa.

 

Katsellessani ympärilleni ilo alkoi pulppuilla sisälläni. Samalla hetkellä tulin myös tietoiseksi suuresta väkijoukosta. He seisoivat loistavan, runsaasti koristellun portin edessä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kaukana he olivat; sellaisilla asioilla kuin etäisyys ei ollut mitään merkitystä. Väkijoukon kiiruhtaessa minua kohti en nähnyt Jeesusta, mutta näin ihmisiä, joita olin tuntenut. Heidän lähestyessään tiesin välittömästi, että he kaikki olivat  kuolleet elinaikanani. Heidän läsnäolonsa tuntui täysin luonnolliselta.

 

Kiiruhtaessaan minua kohti jokainen heistä hymyili, riemuitsi ja ylisti Jumalaa. Vaikka kukaan heistä ei sitä sanonutkaan, tiesin vaistomaisesti, että he olivat taivaallinen vastaanottokomitea. Ikään kuin he kaikki olisivat kokoontuneet odottamaan minua taivaan porttien ulkopuolelle.

 

Ensimmäinen tunnistamani henkilö oli isoisäni Joe Kulbeth. Hän näytti juuri sellaiselta kuin hänet muistin valkoisine hiuskuontaloineen ja nenineen, jota kutsuin banaaninenäksi. Hän seisahtui vähäksi aikaa paikoilleen ja vain seisoi edessäni. Sitten virnistys levisi hitaasti hänen kasvoilleen. Lausuin ehkä hänen nimensä, mutta en ole siitä ihan varma.

 

Donnie!” (Sillä nimellä isoisäni minua aina nimitti.) Hänen silmänsä kirkastuivat, ja viimeisiä askelia ottaessaan hän ojensi kätensä minua kohti. Hän syleili minua ja piti minut tiukasti sylissään. Hän oli taas tuo vahvarakenteinen, voimakas isoisä, jonka lapsuudestani muistan.

 

Olin ollut hänen luonaan, kun hän oli saanut kotonaan sydänkohtauksen. Olin seurannut häntä ambulanssiin ja seisonut sitten aivan teho-osaston oven ulkopuolella odottamassa. Muistin, kuinka lääkäri oli tullut luokseni, pudistanut päätään ja sanonut pehmeästi: ”Teimme kaiken minkä voimme.”

 

Viimein isoisä irrotti otteensa. Tarkastellessani hänen kasvojaan valtava autuuden tunne valtasi sisimpäni. En ajatellut hänen sydänkohtaustaan tai hänen kuolemaansa, koska olin niin iloinen jälleennäkemisestämme. Sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä, miten me kumpikin olimme tulleet taivaaseen.

 

Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi juuri isoisäni oli ensimmäinen henkilö, jonka näin. Ehkäpä sillä oli jotakin tekemistä sen kanssa, että olin ollut paikalla hänen kuollessaan. Hän ei ollut elämäni tärkeimpiä hengellisiä opettajia, vaikka hänellä olikin ollut minuun myönteinen vaikutus.

 

En muista, kuka halasi minua isoisäni jälkeen, mutta paljon ihmisiä parveili ympärilläni. Joku halasi minua, muutamat suutelivat minua poskelle ja jotkut puristivat kättäni. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin rakastetuksi.

 

Yksi tämän vastaanottokomitean jäsenistä oli lapsuudenystäväni Mike Wood. Mike oli minulle erityisen rakas, sillä juuri hän oli kutsunut minut pyhäkouluun. Hänellä oli ollut suuri osuus siinä, että minusta oli tullut kristitty. Mike oli ollut tuntemistani nuorista kristityistä kaikkein hartain. Hän oli ollut myös muiden nuorten keskuudessa erittäin suosittu. Hän oli pelannut neljä vuotta jalkapalloa ja koripalloa sekä harrastanut eri juoksulajeja. Hän oli ollut erittäin lahjakas. Hänestä oli tullut myös sankarini, koska hän oli elänyt kristillistä elämää ja puhunut siitä usein. Lukion jälkeen Mike oli saanut täyden apurahan Louisianan valtionyliopistoon. Ollessaan 19-vuotias Mike oli kuollut auto-onnettomuudessa. Olin murtunut täysin kuullessani hänen kuolemastaan, ja minulta oli kestänyt kauan päästä hänen kuolemansa yli. Miken kuolema oli ollut suuri järkytys ja tuskallinen kokemus, joka minulla oli siihen mennessä ollut.

 

Kun olin osallistunut hänen hautajaisiinsa, olin ihmetellyt, lakkaisinko koskaan itkemästä. En ollut pystynyt ymmärtämään, miksi Jumala oli ottanut pois niin asialleen omistautuneen opetuslapsen. En myöhemminkään voinut unohtaa sitä surua ja menetyksen tunnetta. En tietenkään ajatellut häntä kaiken aikaan, mutta niin tehdessäni tulin valtavan murheelliseksi.

 

Ja nyt näin Miken taivaassa. Kun hän kietoi käsivartensa hartioideni ympärille, tuskani ja suruni katosivat välittömästi. En ollut koskaan nähnyt Miken hymyilevän niin iloisesti. En vieläkään tiedä miksi, mutta paikan iloisuus pyyhki pois kysymykset. Kaikki tuntui niin autuaalta. Täydelliseltä.

 

Yhä enemmän ja enemmän ihmisiä tuli tapaamaan minua ja kutsui minua nimeltä. Sydämeni oli pakahtua nähdessäni, kuinka paljon heitä oli tullut toivottamaan minut tervetulleeksi taivaiseen. En ollut koskaan edes osannut kuvitella kenenkään olevan niin onnellinen kuin he nyt olivat. Heidän kasvonsa säteilivät sellaista tyyneyttä, jota en ollut koskaan maan päällä nähnyt. Kaikki olivat täynnä elämää ja iloa.

 

Ajalla ei ollut mitään merkitystä. Siitä huolimatta puhun selvyyden vuoksi tästä kokemuksesta aikaan viittaavin termein.

 

Näin isoisäni, kuulin hänen äänensä ja tunsin hänen syleilynsä hänen kertoessaan minulle, kuinka innoissaan hän oli sen vuoksi, että olin liittynyt heidän seuraansa. Näin lukiokaverini Barry Wilsonin, joka oli hukkunut erääseen järveen. Barry halasi minua, ja hänen hymynsä säteili sellaista onnellisuutta, jota en uskonut olevan olemassakaan. Hän ja kaikki muut ylistivät Jumalaa ja kertoivat, kuinka iloisia he olivat nähdessään minut, ja toivottivat minut tervetulleeksi joukkoonsa.

 

Juuri samalla hetkellä näin kaksi opettajaani, jotka olivat rakastaneet minua ja kertoneet minulle Jeesuksesta Kristuksesta. Kävellessäni näiden ihmisten keskellä tulin tietoiseksi heidän ikäjakaumastaan – vanhoja ja nuoria ja kaikenikäisiä siltä väliltä. Monet heistä eivät olleet tunteneet toisiaan maan päällä, mutta jokainen heistä oli vaikuttanut elämääni jollain tavoin. Vaikka he eivät olleetkaan tavannet maan päällä, niin nyt he kaikki näyttivät tuntevan toisensa.

 

Yrittäessäni selittää tätä kaikkea sanani tuntuvat vajaavaisilta ja riittämättömiltä, koska minun täytyy käyttää maallisia ilmaisuja kuvatakseni tuota sanoinkuvaamatonta iloa, intoa, lämpöä ja täydellistä onnea. Kaikki syleilivät minua jatkuvasti, koskettelivat minua ja puhuivat minulle. Kaikki nauroivat ja ylistivät Jumalaa. Tätä tuntui kestävän kauan aikaa, mutta se ei haitannut minua ollenkaan.

 

Isäni tulee yksitoistalapsisesta perheestä, ja muutamilla hänen veljillään ja siskoillaan on jopa kolmetoista lasta. Kun olin lapsi, perhejuhlamme olivat niin valtavia, että vuokrasimme juhliamme varten koko kaupunginpuiston Monticellon Arkansasissa. Me Piperit olemme rakastavaa sukua, ja aina kun kokoonnumme yhteen, halailemme ja suutelemme toisiamme. Kuitenkaan yksikään noista maanpäällisistä perhejuhlista ei ollut kyennyt valmistamaan minua siihen suuremmoiseen pyhien kokoontumiseen, jonka sain kokea taivaan porteilla.

 

Jotkut taivaan porteilla kohtaamistani henkilöistä olivat samoja kuin aikoinaan Monticellossa. Taivaassa on monia asioita, mutta tämä oli kaikkien aikojen perhejuhla.

 

Kaikki kokemani oli kuin ensiluokkainen seisova pöytä maallisille aisteille. En ollut koskaan kokenut niin voimallisia halauksia tai nähnyt sellaista kauneutta. Taivaan valoa ja sen näkymiä on mahdoton kuvata tai selittää. Lämmin säteilevä valo kietoi minut sisäänsä. Katsellessani ympärilleni minun oli vaikea käsittää sitä väriloistoa. Jokainen värisävy ja –vivahde ylitti kaiken koskaan näkemäni.

 

Terävöityneiden aistieni vuoksi minusta tuntui, etten ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, kuullut tai tuntenut mitään näin todellista. En tosin muista maistaneeni mitään, mutta jotenkin vain tiesin, että jos minä olisin tehnyt niin, se olisi ollut paljon ihanampaa kuin mikään ruoka tai juoma, mitä olin maan päällä maistanut.

 

Paras tapa, jolla voin tapahtumia kuvailla, on sanoa, että minusta tuntui kuin olisin ollut jossain toisessa ulottuvuudessa. Koskaan en edes onnellisimpina hetkinäni ole tuntenut olevani niin täynnä elämää. Seisoin sanattomana rakkaitteni edessä ja yritin imeä kaiken sisääni. Kerta toisensa jälkeen kuulin, kuinka iloisia he olivat nähdessään minut ja kuinka innoissaan he olivat saadessaan minut joukkoonsa. En ole varma, sanoivatko he todella nuo sanat vai eivät. Tiesin kuitenkin, että he olivat odottaneet minua, vaikka taivaassa ei tiedostettukaan ajankulua.

 

Katselin jälleen noita kasvoja ja tajusin, että heillä kaikilla oli ollut oma osuutensa siinä, että minusta oli tullut kristitty tai että olin kasvanut uskovana. Jokainen heistä oli vaikuttanut minuun positiivisesti. Jokainen heistä oli vaikuttanut minuun hengellisesti jollain tavalla ja auttanut minua kasvamaan paremmaksi opetuslapseksi. Tiesin – jälleen yksi niistä asioista, jotka tiesin ilman, että olisin ollut tietoinen, mistä tuo tieto tuli – että heidän vaikutuksestaan sain nyt olla heidän luonaan taivaassa.

 

Emme puhuneet siitä, mitä he olivat tehneet hyväkseni. Keskustelumme keskittyivät siihen iloon, jota he tunsivat sen vuoksi, että olin siellä, ja siihen, kuinka onnellisia he olivat nähdessään minut.

 

Koska olin yhä täysin ymmälläni, en tiennyt kuinka olisin vastannut heidän tervetulotoivomuksiinsa. Sanoin: ”Olen onnellinen saadessani olla teidän kanssanne.” Nuo sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä valtavaa iloa, jota tunsin saadessani olla kaikkien noiden minulle niin rakkaiden ihmisten joukossa.

 

En ollut lainkaan tietoinen siitä mitä olin jättänyt taakseni, enkä murehtinut sitä, että olin joutunut jättämään perheeni tai omaisuuteni. Tuntui kuin Jumala olisi pyyhkinyt mielestäni kaikki kielteiset tai huolta aiheuttavat asiat. Minä yksinkertaisesti vain iloitsin siitä, että sain olla yhdessä näiden ihanien ihmisten kanssa.

 

He näyttivät juuri sellaisilta, jollaisina olin heidät tuntenut – vaikkakin paljon iloisimmilta ja onnellisimmilta kuin koskaan maan päällä ollessaan.

 

Isoäitini Hattie Mann oli amerikanintiaani. Lapsena olin nähnyt hänet vasta sen jälkeen, kun hänelle oli kehittynyt osteoporoosi. Hänen päänsä ja olkapäänsä olivat koukistuneet eteenpäin ikään kuin hänellä olisi ollut selässään kyttyrä. Erityisesti muistan hänen kurttuiset kasvonsa. Vielä yksi asia, jonka hänestä muistan, on se, että hänellä oli tekohampaat – joita hän ei useinkaan käyttänyt. Mutta kun hän nyt hymyili minulle taivaassa, hänen hampaansa loistivat puhtaanvalkoisina; tiesin, että ne olivat hänen omansa. Hänen hymynsä oli kaikkein kaunein hymy, jonka olen ikinä nähnyt.

 

Sitten huomasin muutakin – hän ei enää kävellyt kumarassa. hän seisoi selkä suorana ja ryhdikkäänä, ja kaikki rypyt olivat hävinneet hänen kasvoiltaan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, minkä ikäinen hän oli, enkä edes ajatellut sitä. katsellessani hänen säteileviä kasvojaan tajusin, ettei iällä ollut taivaassa mitään merkitystä.

 

Ikä ilmentää ajan kulumista, eikä taivaassa ole aikaa. Kaikki tapaamani ihmiset olivat sen ikäisiä kuin he olivat olleet nähdessäni heidät viimeksi – paitsi että maanpäällisen elämän jättämät jäljet olivat hävinneet. Vaikka joitakin heidän maanpäällisistä piirteistään ei olisi voinut sanoa viehättäviksi, niin taivaassa jokainen piirre oli täydellinen, kaunis ja ihana katsella.

 

Jopa nyt, vuosia myöhemmin, saatan joskus sulkea silmäni ja nähdä nuo täydelliset piirteet ja hymyt, jotka hämmästyttivät minua inhimillisellä lämmöllään ja ystävyydellään, jollaista en ollut koskaan kokenut. Pelkkä yhdessäolo heidän kanssaan oli pyhä hetki, joka säilyy kalliina toivonani.

 

Saavuttuani taivaan porteille he olivat siellä odottamassa minua ja kiiruhtivat heti minua kohti. He halasivat minua, ja katsoinpa mihin suuntaan tahansa, näin aina jonkun, jota olin rakastanut ja joka oli rakastanut minua. He ympäröivät minut ja liikkuivat ympärilläni niin, että jokaisella oli mahdollisuus toivottaa minut tervetulleeksi taivaaseen.

 

tunsin että minua rakastettiin – enemmän kuin koskaan aikaisemmin. He eivät sanoneet rakastavansa minua. En muista mitä sanoja he käyttivät. Mutta kun he katsoivat minuun, tiesin, mitä raamattu tarkoittaa puhuessaan täydellisestä rakkaudesta. Se säteili kaikista ympärilläni seisovista ihmisistä.

 

Katsellessani heitä minusta tuntui kuin olisin imenyt itseeni heidän rakkauttaan. Jossain vaiheessa katseeni kiinnittyi ympäristöön; näky oli häkellyttävä. Kaikki oli loistavankirkasta. Jonkin matkan päässä olevista porteista virtasi ulos sellainen kirkkaus, joka hehkussaan jopa ylitti meitä ympäröivän valon. Heti kun lakkasin katselemasta ympärilläni olevien ihmisten kasvoja, tajusin että kaikki ympärilläni hehkui häikäisevää valoa. Ihmissanat eivät riitä kuvaamaan näkemääni loistoa.

 

Kaikki näkemäni hehkui valtavaa kirkkautta. Ehkäpä paras kuvaus on, että aloimme liikkua kohti tuota valoa. Kukaan ei sanonut että meidän oli aika tehdä niin, mutta silti aloimme yhtaikaa liikkua eteenpäin. Lähtiessäni liikkeelle kaikki näytti muuttuvan aina vain korkeammaksi – kuten loiva mäenrinne, joka vain jatkui jatkumistaan. Olin odottanut näkeväni portin takana jonkinlaisia tummia sävyjä, mutta niin pitkälle kuin silmäni kantoivat, en erottanut mitään muuta kuin tuota voimakasta hehkuvaa valoa.

 

Se voimakas valo, jonka oli kohdannut tavatessani ystäväni ja rakkaani, kalpeni pimeydeksi, kun säteily ja sateenkaaren värien loisto edessäni kasvoivat kasvamistaan. Oli ikään kuin jokainen ottamani askel olisi lisännyt tuon valon hehkua. En tiennyt, kuinka se saattoi muuttua aina vain häikäsevämmäksi, mutta niin se kuitenkin teki. Tunne oli sama, kuin olisi astunut pilkkopimeästä huoneesta kirkkaaseen keskipäivän aurinkoon. Kun ovi aukeaa, auringonsäteet osuvat täydellä voimalla silmiimme ja me sokaistumme vähäksi aikaa.

 

Minä en sokaistunut, mutta olin ihmeissäni sen vuoksi, että loisto ja kirkkaus vain lisääntyivät lisääntymistään. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin jokaisen ottamani askeleen myötä ja kaikkialla vallitsevasta kirkkaudesta huolimatta tuo loisto vain lisääntyi. Mitä pidemmälle kävelin, sitä kirkkaammaksi valo muuttui. Valo nielaisi minut sisäänsä, ja minusta tuntui, että minua johdatettiin Jumalan läsnäoloon. Vaikka maallisten silmiemme täytyykin vähitellen sopeutua joko valoon tai pimeyteen ,niin taivaalliset silmäni näkivät ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Taivaassa kaikki aistimme ovat terävöityneet rajattomasti, ja kykenemme vastaanottamaan kaiken. Millaista aistien juhlaa se onkaan!

Astuessani eteenpäin minut valtasi pyhä kunnioitus. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä minua edessäpäin odotti, mutta vaistosin, että jokaisen ottamani askelen myötä kaikki muuttuisi vieläkin ihmeellisemmäksi.

                 Sitten kuulin musiikin.

 

*Ja minä näin, ja minä kuulin monien enkelien äänen valtaistuimen ja olentojen ja vanhimpien ympäriltä. (ILMESTYSKIRJA 5:11)*

 

Nuorena poikana vietin paljon aikaa maalla ja metsissä. Kävellessäni läpi vyötärölle asti ulottuvan kuivuneen ruohon pelästytin usein lintuparven ja säikäytin ne pois maassa sijaitsevista pesistään. Kun ne nousivat lentoon, niiden siivistä lähti suhiseva ääni.

 

Elävin muistikuvani taivaasta on se mitä kuulin. Voin ainoastaan kuvata sitä pyhäksi siipiensuhinaksi. Mutta minun täytyy tuhatkertaistaa se selittääkseni tuon taivaallisen äänen vaikutusta.

 

Se oli kaikkein kaunein ja miellyttävin ääni, mitä olen koskaan kuullut, eikä se lakannut.  Se oli kuin laulu joka ei koskaan lopu. Olin täynnä kunnioitusta ja halusin koko olemuksellani kuunnella sitä. Mutta koin jotakin vielä ihmeellisempää. Tuntui kuin olisin itsekin ollut osa tuota musiikkia – se oli ruumiissani ja kulki sen kautta. Seisoin hiljaa paikoillani, ja kuitenkin minusta tuntui kuin äänet olisivat kietoneet minut sisäänsä.

 

Niin tietoinen kuin minusta tulikin näistä iloisista, ilman täyttävistä äänistä ja sävelistä, en kuitenkaan hämmentynyt. Minusta tuntui kuin tämä taivaallinen konsertti olisi läpäissyt koko olemukseni, ja kuitenkin samaan aikaan keskityin kaikkeen ympärilläni olevaan.

 

En koskaan nähnyt mistä tuo ääni tuli. Minulla oli tunne, että se mikä tuon taivaallisen musiikin tuotti, oli aivan yläpuolellani, mutta en silti katsonut ylös. En tiedä miksi en tehnyt niin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin ihastunut noihin ympärilläni oleviin ihmisiin, tai siitä, että aistini olivat niin keskittyneet, että annoin silmieni levätä kaikessa yhtä aikaa. En kysynyt mitään enkä kertaakaan hämmästellyt mitään. Kaikki oli täydellistä. Vaistosin, että tiesin kaiken ja ettei minulla ollut mitään kysyttävää.

 

Miljoonat äänet täyttivät mieleni ja sydämeni sellaisella voimalla, että sitä on vaikea selittää. Kaikkein ihmeellisin ääni lähti kuitenkin enkelien siivistä. En nähnyt niitä, mutta ääni oli kaunis, pyhä melodia, jonka kadenssi ei tuntunut koskaan loppuvan. Suhina kaikui ilmassa ikään kuin se olisi ollut loppumatonta ylistystä. Ja sitä kuunnellessani minä yksinkertaisesti tiesin, että se oli juuri sitä.

 

Eräs toinen ääni säilyy ainoana elävänä muistona, joka minulla on koko taivaskokemuksestani. Kutsun sitä musiikiksi, mutta se poikkeaa kaikesta muusta koskaan kuuntelemastani musiikista, enkä edes odota kuulevani mitään sellaista täällä maan päällä. Ylistyssävelet täyttivät koko taivaan. Loppumaton kiihkeys ja vaihtelevuus ottivat minut valtaansa.

 

Ylistys oli jatkuvaa, mutta kaikkein ihmeellisintä minusta oli se, että satoja lauluja laulettiin yhtä aikaa – ja niissä kaikissa palvottiin Jumalaa. Lähestyessäni mahtavia portteja kuulin niitä joka puolelta ja tajusin, että jokainen ääni ylisti Jumalaa. Kirjoitan ääni, mutta se oli jotain paljon enemmän. Jotkin niistä kuulostivat aivan instrumenteilta, mutta en ollut varma – enkä huolissani. Ylistys kaikui kaikkialla, ja se kaikki oli musiikkia, mutta siihen oli kuitenkin yhdistetty sellaisia melodioita ja sointuja, joita en ollut kuullut koskaan aikaisemmin.

 

Kaiken musiikin keskeltä kantautui huudahduksia, kuten ”Halleluja!”, ”Kiitos!”, ”Kunnia Jumalalle!”, ”Ylistys kuninkaalle!”. En tiedä, lauloivatko niitä enkelit vai ihmiset. Olin niin täynnä kunnioitusta ja taivaallista tunnelmaa, että en kertaakaan katsonut ympärilleni. Sydämeni täyttyi sellaisella ilolla, jota en ole koskaan kokenut. En ottanut osaa tuohon palvontaan, mutta minusta tuntui kuin oma sydämenikin olisi kaikunut samanlaista iloa ja ylitsevuotavuutta.

 

Jos soittaisimme kolmea ylistyslevyä yhtä aikaa, saisimme aikaan sellaisen äänien kakofonian, että sekoaisimme, mutta tämä oli täysin erilaista. Jokainen sointu liittyi toiseen sointuun ja jokainen ääni tai instrumentti tehosti muita.

 

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, kykenin aivan selvästi erottamaan kaikki laulut. Kuulosti siltä, kuin jokainen laulu olisi tarkoitettu kuultavakseni siirtyessäni porttien sisäpuolelle.

 

Monet sellaiset vanhat virret ja kuorolaulut, joita olin laulanut monet kerrat elämässäni, olivat osa tuota musiikkia, mutta joukossa oli myös satoja sellaisia lauluja, joita en ollut ennen kuullut. Ylistyslaulut, nykyaikaisilta kuulostavat kuorolaulut ja vanhat psalmilaulut täyttivät korvani eivätkä ainoastaan synnyttäneet syvää rauhantunnetta vaan myös sellaista iloa, jota en ollut koskaan aikaisemmin kokenut.

 

Seisoessani porttien edessä en ajatellut asiaa, mutta myöhemmin tajusin, etten ollut kuullut sellaisia lauluja kuin esimerkiksi ”Kerran Golgatalla”. Yksikään niistä lauluista, jotka täyttivät ilman, ei kertonut Jeesuksen antamasta uhrista tai kuolemasta. En kuullut ainoatakaan surullista laulua, ja vaistomaisesti tiesin, ettei taivaassa ole surullisia lauluja. Ja miksi olisikaan? Kaikki laulut olivat ylistystä Kristuksen hallintavallalle kuninkaitten kuninkaana ja meidän iloista palvontaamme sen tähden, mitä hän on meidän puolestamme tehnyt ja kuinka ihana hän on.

 

Taivaalliset sävelet ylittivät kaiken aikaisemmin kuulemani. En pystynyt laskemaan yhtä aikaa laulettujen laulujen määrää. Niitä oli ehkä tuhansia, mutta minkäänlaista kaaosta ei esiintynyt, koska pystyin kuulemaan niistä jokaisen ja erottamaan niiden sanat ja sävelet.

 

Ihmettelin tuota ihanaa musiikkia, vaikka minulla ei ole koskaan ollut erityisen hyvää lauluääntä, tiesin, että jos sillä hetkellä laulaisin, ääneni olisi täydellisessä vireessä ja kuulostaisi yhtä melodiselta ja harmoniselta kuin nuo tuhannet muut äänet ja instrumentit. Jopa nyt, täällä maan päällä, kuulen yhä kaukaisia kaikuja tuosta musiikista. Kun olen erittäin väsynyt ja makaan vuoteellani silmät suljettuna, saatan torkahtaa noiden taivaallisten äänien täyttäessä sydämeni ja mieleni. Olipa päivä ollut kuinka vaikea tahansa, rauha täyttää välittömästi koko olemukseni. Minulla on edelleen takaumia, vaikka ne poikkeavat siitä mitä normaalisti takaumilla tarkoitetaan. Minun takaumani ovat pikemmin ääniä kuin muistikuvia.

 

Olen pohtinut, miksi muistan juuri musiikin. se tuntuu kummalliselta. Olisin odottanut, että parhaiten mieleen jäänyt kokemus olisi se, mitä olen nähnyt tai rakkaiteni fyysiset halaukset. Mutta yli kaiken muun vaalin noita ääniä ja toisinaan ajattelen: Maltan tuskin odottaa, että saan kuulla ne uudelleen – henkilökohtaisesti. Sitä minä odotan. Haluan nähdä kaikki rakkaani ja tiedän, että saan olla heidän kanssaan iankaikkisesti. Haluan kokea kaiken, mitä taivas tarjoaa, mutta ennen kaikkea haluan jälleen kuulla nuo ihanat laulut.

 

En todellakaan tiedä, miltä Jumalasta tuntuu, mutta löydän ilon ja lohdun ajatellessani, että Hänen täytyy olla mielissään ja onnellinen noista jatkuvista ylistyksen äänistä.

 

Noiden minuuttien aikana – minulle ne olivat ajattomia – toiset koskettelivat minua. Heidän lämpimät halauksensa olivat täysin todellisia. Näin värejä, jollaisia en uskonut olevan olemassakaan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut olevani niin elossa kuin silloin.

 

Olin kotona, olin siellä minne kuuluinkin. Halusin olla siellä kiihkeämmin kuin koskaan olin halunnut olla missään maan päällä. Aika oli kadonnut, ja olin yksinkertaisesti läsnä taivaassa. Kaikki huolet, ahdistukset ja huolta aiheuttavat asiat hävisivät. Minulla ei ollut minkäänlaisia tarpeita ja oloni tuntui täydelliseltä.

 

Turhaannun kertoessani, millainen taivas oli, koska en löydä sanoja kuvaamaan sitä, miltä se näytti, miltä se kuulosti ja miltä se tuntui. Se oli täydellinen, ja tiesin ettei minulla olisi minkäänlaisia tarpeita, eikä tulisi enää ikinä olemaankaan. En edes ajatellut maata tai ihmisiä, jotka olivat jääneet jälkeeni.

 

En nähnyt Jumalaa. Tiesin kuitenkin, että Jumala oli siellä; en kertaakaan nähnyt minkäänlaista hahmoa tai valonhehkua, mikä olisi viitannut Hänen Jumalalliseen läsnäoloonsa. Kuulin ihmisten puhuvan porteista sisään ja ulos menemisestä. Mutta minä en sitä tehnyt.

 

Näin ainoastaan kirkkaita sateenkaaren värejä. Tirkistelin portin läpi, koska halusin nähdä, mitä toisella puolella oli. Haluni ei ollut mitään kiihkeää halua, vaan rauhallista avoimuutta kokea kaikki taivaan kauneus ja ilo.

 

Ainoa tapa, jolla kykenen saamaan jotain järkeä tähän osaan kokemustani, on ajatella, että jos todella olisin nähnyt Jumalan, en olisi enää koskaan halunnut palata. Olen ajatellut niin, että kun kerran pääsemme Jumalan läsnäoloon, emme enää

koskaan halua palata maan päälle, koska se on tyhjä ja merkityksetön paikka taivaaseen verrattuna.

 

Minulle pelkkä porteille pääsy oli ihmeellistä. Se oli esimakua jumalallisesta ilosta. Sanani ovat liian heikkoja kuvaamaan mitä siellä tapahtui.

 

Pastorina olen seissyt monien arkkujen äärellä ja toimittanut monia hautajaisia ja sanonut: ” Niille, jotka rakastavat Herraa, ruumiin jättäminen tarkoittaa sitä, että he ovat hänen kanssaan.”

 

Uskoin noihin sanoihin silloin ja uskon niihin vielä enemmän nyt.

 

Jonkin ajan kuluttua (turvaudun taas maallisiin ilmaisuihin) lähdimme kulkemaan ylös kohti portteja. Kukaan ei sanonut sitä, mutta jotenkin vain tiesin, että Jumala oli lähettänyt nuo kaikki ihmiset saattamaan minua sisälle taivaan porteista.

 

Vastaanottokomiteani päiden yläpuolella häämötti valtava portti, joka katkaisi muurin, joka jatkui silmänkantamattomiin molempiin suuntiin. Yhtäkkiä tajusin, että varsinainen sisäänkäynti oli pieni verrattuna tuohon massiiviseen porttiin. Siristelin silmiäni ja katselin molempiin suuntiin, mutta en kyennyt erottamaan, missä muurit loppuivat. Kun katsoin ylös, en myöskään kyennyt erottamaan muurin harjaa.

 

Eräs asia tuli minulle yllätyksenä: Aina kun olin maassa ajatellut taivasta, olin odottanut, että eräänä päivänä näkisin helmistä tehdyn portin, koska raamattu puhuu helmiporteista. Tätä porttia ei ollut tehty helmistä, pikemminkin se oli helmenvärinen – ehkäpä sateenkaaren väreissä kimalteleva olisi parempi ilmaus. Minusta se näytti aivan siltä, kuin joku olisi sirotellut nonparelleja kakun päälle. Portti hehkui ja kimalteli.

 

Pysähdyin ja tuijotin noita ihania värisävyjä ja kimalteleviä värivivahteita. Loiste häikäisi minut, ja olisin ollut tyytyväinen jo tästäkin. Mutta lähdin liikkelle ikään kuin minua olisi saatettu Jumalan läsnäoloon.

 

Pysähdyin aivan portin ulkopuolelle, josta saatoin nähdä sisälle. Näin kaupungin, jossa oli päällystetyt kadut. Hämmästyksekseni ne oli tehty oikeasta kullasta. Kuvittele katua, joka on päällystetty kultatiileillä: se on kaikkein lähimpänä sitä, miltä tuo katu näytti.

 

Kaikki näkemäni oli kirkkaanväristä – kirkkaampaa kuin mitä silmäni ovat koskaan katselleet – niin voimakasta, ettei yksikään maan ihminen kykenisi katselemaan sellaista loistoa.

 

Astuin lähemmäksi porttia ja oletin meneväni siitä sisälle kaupunkiin. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni seisoivat edessäni kutsuen, kehottaen ja pyytäen minua seuraamaan.

 

Äkkiä tilanne muuttui. Voin selittää sitä ainoastaan kuvailemalla, että sen sijaan, että he olisivat olleet edessäni, he olivatkin nyt rinnallani. Minusta tuntui, että he halusivat kulkea rinnallani astuessani sisään tuosta sateenkaaren väreissä hohtavasta portista.

 

Joskus ihmiset ovat kysyneet minulta: ”Kuinka liikuit siellä? Kävelitkö? Leijuitko?” En tiedä. Liikuin vain jotenkin tuon minua vastaanottamaan tulleen joukon mukana. Lähestyessämme porttia musiikki voimistui ja muuttui entistäkin eloisammaksi. Aivan kuin olisin kulkenut kohti jotakin ihanaa tapahtumaa kuultuani ensin jotain epämääräisiä ääniä ja nähtyäni kaiken etäältä. Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä intensiivisemmäksi ja eloisammaksi kaikki muuttui. Saavuttuani portille aistini olivat terävöityneet entisestään ja olin onnesta huumautunut.

 

Pysähdyin – en ole varma miksi – juuri portin ulkopuolelle. Olin innoissani siitä, mikä minua odotti, ja halusin mennä sisälle. Tiesin että kaikki olisi vieläkin jännittävämpää kuin mitä olin siihen saakka kokenut. Juuri tuolla hetkellä olin ymmärtämässä jokaisen ihmissydämen kaipuun. Olin taivaassa ja valmiina astumaan sisälle helmenvärisestä portista.

 

Tuon lyhyen tauon aikana jokin muuttui. Sen sijaan että olisin ainoastaan kuullut musiikin ja sen, kuinka nuo tuhannet äänet ylistivät Jumalaa, minusta oli tullut osa kuoroa. Olin yhtä heidän kanssaan, he olivat sulauttaneet minut joukkoonsa. Olin saapunut paikkaan, jonne olin jo kauan halunnut. Viivyttelin ja katselin ympärilleni ennen kuin jatkaisin eteenpäin.

 

Juuri sillä hetkellä, aivan yhtä nopeasti kuin olin saapunut taivaan porteille, minä äkkiä jätin ne taakseni.

 

Jatkuu………. Osta kirja!!!!

 

http://www.uskonkirjat.net/products/kdp90mt.html

 

http://kotisatama.net/kauppa/

 

http://www.nettikirjakauppa.com

 

http://www.suomalainen.com